kesä 10, 2012
Ilkka 7.3.2011, Juha Seitz
Olli-Pekka Tuomisalo: Saxophone Romance (Alba/Fg-Naxos).
Saksofonisti ja kapellimestari Olli-Pekka Tuomisalo heittäytyi romanttisen tyylikkään hempeilyn untuvaisiin laskoksiin. Saxophone Romancella ison orkesterin viulu- ja torvisovitukset taustoittavat Tuomisalon vietteleviä saksofonisooloja, joiden viihteellinen kerroin on tiheä. Romantiikkaa tihkuu mm. Duke Ellingtonin ja George de Godzinskyn sävellyksistä.
Aamulehti 23.3.2011, Harri Hautala
Nykymusiikin tykkinä tunnettu Olli-Pekka Tuomisalo heittää vaihteeksi kepeälle vaihteelle tulkitsemalla 1950-luvun viihdemusiikkia ja Duke Ellingtonin ikivihreitä jazzsävellyksiä.
Radion Viihdeorkesterin hengessä tehdyissä viihdekappaleissa Tuomisalo ja hänen kokoamansa iso orkesteri luovat kauniilla tavalla nostalgisia sointeja. Orkesteri on erinomainen, ja Tuomisalo puhaltaa huolellisesti ja musikaalisesti.
Muusikko-lehti 3 / 2011, Ilkka Ylönen
Olli-Pekka Tuomisalo on maamme johtava klassisen saksofonin soittaja. Uutuuslevylle Saxophone Romance on koottu soittamaan myös harvinaisen suuri (viihde)orkesteri, jota Tuomisalo itse johtaa. Levyn ohjelmisto ulottuu pehmojatsista utuviihteen kautta divertimentoreippauteen. Soitto tuo mieleen myös elokuvamusiikin. Tuomisalon soittimessa on hunajainen ääni, ja improvisaationomaiset juoksutukset ovat varmoja. Duke Ellingtonin sävellykset ovat levyllä edukseen.
Demari 12.4.2011, Matti Saurama
Saxophone Romance, Olli-Pekka Tuomisalo and His Orchestra; ALBA
Saksofonia voi kutsua sointisävyjen haltiaksi. Olli-Pekka Tuomisalo on ansiokkaasti vienyt soittimen asiaa ja laajentanut sen reviiriä yli raja-aitojen. Tuomisalo haluaa muistaa omia lähtökohtiansa, Ellingtonia sekä viihdemusiikkia. Muusikot ovat kotimaiselta – ja kansainväliseltä – huipulta. Verratonta retkiluistelua.
kesä 10, 2012
Saxcussion
Yle1 Uudet levyt 6.10.2011:
Uudella SaxCussion-levyllä pääosassa on saksofonin ja lyömäsoitinten yhteistyö. Napakasti iskutettu oman aikamme musiikki on Tuomisalon ydinosaamista, ja levystä välittyy suomalaisessa nykymusiikissa harvinainen svengi ja soittamisen riemu. Tuomisalolla vaikuttaa olleen lyömäsoittaja Aki Virtasen kanssa suorastaan hauskaa, niin pakotonta, kaunista ja musikaalista on meno etenkin Markku Nikulan, Mikko Heiniön ja Tomi Räisäsen kappaleissa.
Tim Pagen free-vaikutteisen teoksen Tuomisalo soittaa fiksusti freeguru Mika Kallion kanssa. Vaikka varttitunti tuntuu pitkältä ajalta luritella niitä näitä, Kallion sävykäs rumpalointi pitää menoa yllä. Erik Bergmanin Quint-Essence -kappaleessa vierailee Akateeminen saksofonikvartetti, jonka tiukka yhteissoitto ei edelleenkään jätä kysyttävää.
Kun levyllä on seitsemän omaleimaisen säveltäjän kahdeksan hyvin erikoista teosta, sen tarkempi esittely veisi tuntikaupalla aikaa. Niinpä lienee pakko tyytyä toteamaan, että äänellisen seikkailumielen ja riemukkaan muusikkouden suhteen levy on toistaiseksi vuoden parasta antia.
kesä 7, 2012
Kalevi Ahon Kamarisinfonia nro 3 toi kapellimestari Sasha Mäkilän lavalle ja ennen pitkää myös yleisölämpiöstä saksofonin lintumaisin tervehdysäänin saapuneen Olli-Pekka Tuomisalon. Ahon sävelkieli haastaa niin esittäjät kuin kuulijat, mutta antautuminen sen pauloihin palkitaan.
Sävelkenttien limittyminen ja lohkeamat, sävelkudoksen olomuotojen vaihtelu sekä sointien puhkeaminen välillä kuin toistensa sisästä puhuttelivat. Teos loi kiintoisia tilavaikutelmia ja yleisö saatettiin kuin kiehtovan luonnonilmiön äärelle.
Tuomisalon soolo kipusi vaivatta Ahon rakentamiin neliviivaisen oktaavin korkeuksiin, ja niin soolon kuin säestyksen tarkkuus toi myös mikrointervallien luomat sfäärit selkeinä kuulijoiden ulottuviin. Lintu-mielikuva jäi elämään vahvana, kun solisti jo ennen teoksen päätöstä kaikkosi näkyvistä äänen edelleen kuuluessa. Mäkilän tarkoin johtama orkesteri ja Tuomisalon lähes mahdottomiin pystyvä saksofoni hipaisivat Ahon teoksella mieleen vanan, jota ei hevillä pyyhkäistä.
Väliajan jälkeen kuultu amerikkalaisen Henry Cowellin Air ja Scherzo heijastaa traditiota reippaasti tuulettaneen säveltäjän 1900-luvun puolivälin jälkeen tapahtunutta paluuta perinteisemmän ilmaisun äärelle. Säestyksen sointilöydösten ja korostuneen solistiseksi laaditun saksofoniosuuden klassisten vaikutteiden puolesta teos oli hyvä vastapari Ahon uutta etsivälle konsertolle. Olli-Pekka Tuomisalon käsittelyssä melodinen Air oli kuulas ja virtaava, Scherzo kaikessa virtuoosisuudessaan ja sävelten ryöppyävässä tulvassaan puolestaan huikaisevan linjakas.
(Keskisuomalainen 16.3.2008, Helvi Kangas)
kesä 7, 2012
Olli-Pekka Tuomisalo oli solistina Franz Waxmanin alttosaksofonille säveltämässä sarjassa elokuvaan Paikka auringossa (1951). Tuomisalon sointi on fantastinen – sääli että siitä saatiin vain näytepaloja.
(Helsingin Sanomat 8.1.2008, Annmari Salmela)
kesä 7, 2012
—Gunaropuloksen Saksofonikonsertto nro 1 taas huokui oman aikansa viihteen kaikuja ja vanhojen Hollywood-elokuvien maagista charmia.
Illan solisti Olli-Pekka Tuomisalo hoiti tehtävänsä vaivattomalla tyylillä. Saksofoni soittimena on monipuolinen vehje, joka todella pystyy yhdistämään vaskipuhallinten uljaan soinnin puupuhaltimien herkkyyteen ja ketteryyteen.
Konsertin suuremmat tunteet oli tällä kertaa säästetty toiselle puoliskolle. Sebastian Fagerlundin Saksofonikonsertto oli mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Solistin ensimmäisessä osassa vuodattama neuroottinen säveltulva toi jostain syystä mieleen Woody Allenin elokuvat.
Mystisen kaunis Nocturne oli kaikessa lyhykäisyydessään hyvä tasapainottaja kaksiosaisen konserton kokonaisuuteen. Kaiken lisäksi Fagerlundin teos tuntui monista nykysävellyksistä poiketen paremminkin harmittavan lyhyeltä kuin liian pitkältä.
(Kaleva 24.2.2007, Hannu Hirvelä)
kesä 7, 2012
Elokuun illoissa on ollut yllätyksiä kesä toisensa perään. Sellaiseksi muodostui nyt Olli-Pekka Tuomisalon iltapäiväkonsertti lauantaina. Nuori saksofonivirtuoosi läväytti ilmoille huikean soinnillisen ilotulituksen, josta perinteinen klassinen akateemisuus oli kaukana.
Konsertin ohjelma rakentui aikamme musiikin varaan. Saksofoni on klassisena orkesteri- ja soolosoittimena varsin nuori, ja soittimelle sävelletty musiikki on myös vanhimmillaan viime vuosisadalta. Konsertissa kuultu musiikki oli kuitenkin kauttaaltaan lennokkaan mukaansatempaavaa ja näin ensikuulemaltakin tutunoloista.
Lawson Lunden Sonaatti avasi konsertin valtavalla energialla. Tuomisalon tiukka rytminen ote sai musiikin vyörymään efektiivisellä räväkkyydellä. Hidas toinen osa lauloi suloisena ja viimeisessä osassa nuori huimapää näytti taas teknisen osaamisensa, jolle ei tuntunut rajoja olevan. Hurjat kielitykset napsahtivat paikalleen ällistyttävällä varmuudella.
Maija Ruuskasen Wellamo eteni pyörteisenä ja kaikuisana sointimassana. Sopraanosaksofonin heleä sointi maustui kauniilla vibratolla.
Juho Miettisen vuonna 2005 syntynyt Sonaatti laajentaa saksofonin sointimaailmaa. Se operoi efekteillä ja sointikentillä. Tuomisalon tekniikka mahdollistaa huikeat juoksutukset ja äärimmäisen korkealle kipuavat melodiat. Musiikki soi kuin tunnetilana.
Konsertin romanttinen osuus kuultiin George de Godzinskyn kappaleessa Syysrunoelma. Melodia lauloi hehkuvalla tunteella, musiikki eteni levollisen kauniina aina viimeistä morendoa myöten. Konsertin lopuksi kuultiin Richard Rodney Bennettin Three piece suite. Tuomisalo irrotteli musiikin hurjaan menoon ja sai koko konsertin energisenä duoparina soittaneen Risto-Matti Marinin täysillä mukaan. Taiturimaisesti samban, ragtimen ja jazzin keinoja käyttävä sävellys oli lennokkuudessaan ja rytmisessä hurjuudessaan upea. Tuomisalon suvereeni tekniikka ja äärimmäisen viimeistelty intonaatio tekivät tulkinnasta juhlaa.
Salintäysi yleisö sai ylimääräisenä vielä ihastuttavan Ellington-hetken.
(Kymen Sanomat 20.8.2007, Hannele Dolk)
kesä 7, 2012
—Olli-Pekka Tuomisalo soitti teoksen ällistyttävän sulavasti ja toteutti erilaiset äännähtelyt mitä luontevammin. Hän on yhtä taitava soittimensa käsittelijä kuin Kari Kriikku omansa.
(Veijo Murtomäki, Helsingin Sanomat 22.4.2004)
kesä 7, 2012
—Den finländska saxofonens Kari Kriikku — Olli-Pekka Tuomisalo är en sannskyldig virtuos och en genuin musikertyp—
(Hbl 14.11.2002.)
kesä 7, 2012
Olli-Pekka Tuomisalon sankarillinen levyprojekti jatkuu modernisti
Olli-Pekka Tuomisalon toinen suomalaisia saksofonikonserttoja sisältävä tallenne on löytänyt kanavakseen Jase-merkin. Ääneen pääsevät modernit konsertot.
Tuomisalo tunnetaan sankarillisesta saksofoniprojektista. Esityksillään hän on kartoittanut suomalaista saksofonihistoriaa, tilannut uusia sävellyksiä ja toteuttanut etupäässä omakustanteina mittavaksi kaavailtua levysarjaa.
Sebastian Fagerlundin saksofonikonsertolla (2004) on hyvät käytöstavat: soolon small talk ja orkesterin pikkutuike pitävät intomieltä yllä taustaharmonioiden tarjotessa huomaavaista selkänojaa. Fagerlund osaa yhdistää eloisan pinnan yhtenäisesti kaartuvaan linjaan. Korva ei loukkaannu, ja kun kaikki on ohi, tuntee virkistyneensä.
Ääniteatteri on pitkään kiinnostanut Perttu Haapasta. Soittimista hän on etsinyt ihmistä. Konsertossa (2003) alttosaksofoni ottaa klovnin hahmon, joka herättää myötätuntoa milloin vakavuudellaan milloin huumorillaan.
Pehr Henrik Nordgrenin yksiosainen Phantasme (1992) irtoaa perinteisestä konserttoasetelmasta. Alttosaksofoni on selkeä keskushahmo mutta kokijana osa orkesterin tummaa, unen kaltaista maisemaa.
Heterofonia, melodian punoutuminen itsensä kanssa päällekkäisiksi muunnoksiksi, on Kalevi Ahon kamarisinfonian nro 3 (1996) kantava idea. Saksofoni alkaa soida vasta toisessa osassa: ensimmäiset sävelet kuullaan lavan takaa, josta solisti ilmestyy hitaasti orkesterin eteen ja jonne hän viimeisessä osassa soittaen etääntyy.
Soolojen liukkaat kuviot ja säksättävät repetitiot Tuomisalo puhaltaa rajattoman notkeasti, ja Haapasen ääniteatterissakin hän taipuu mitä ihmeellisimpiin kiemuroihin.
(Helsingin Sanomat 16.11.2005, Jukka Isopuro)
Saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalon (s. 1970) missio kuulostaa melkeinpä salapoliisitarinalta: kuka Suomessa teki, tai tekisi saksofonilla mitäkin? Jokaisen tilaamansa uuden teoksen Tuomisalo on luvannut esittää vähintään kymmenen kertaa, minkä lisäksi hänen ainutlaatuinen suomalaisen saksofonimusiikin kokonaislevytysprojektinsa on täydellistynyt unohtuneiden tai kadonneiksi luultujen sävellysten myötä. Esimerkiksi kuusi vuotta sitten Tuomisalo levytti lajityypin ensimmäisen kotimaisen edustajan, Yrjö Gunaropuloksen c-mollikonserton vuodelta 1935, jonka olemassaolosta ei ennen Tuomisalon määrätietoista salapoliisintyötä juuri kukaan ollut edes tietoinen.
Levylle tallentuneista, heti syntyessään tässä mielessä ”historiallisista” teoksista erottui ehdottomasti edukseen jo ensimmäisellä kuuntelukerralla Kalevi Ahon Kamarisinfonia, jossa solistisia osuuksia säestää Miia-Liina Tommilan johtama Aito Kamariorkesteri. Kamarisinfonian alkuvirikkeenä on ollut Moufida Tlatlin elokuva Palatsin hiljaisuus, ja sekä elokuvan nimi että sen arabialainen musiikki ovat vähintäänkin tunnelmana vangitsevasti Ahon teoksessa läsnä. Monet kuvat ovat hiljaisia ja seisahtuneita, usein varjoisia ja suruisia musiikillisia näkyjä; viimeisessä, neljännessä osassa arabialaisvaikutteinen heterofonia väistyy sivummalle – vähän kuin kuulija liukuisi palatsin painostavasta hiljaisuudesta ulos sumun raikastamaan metsään, jossa soivat oudot ja tunnistamattomat äänet kaukaa menneisyydestä tai jostain toisesta maailmasta.
Kokonainen suomalainen säveltäjäsukupolvi on omistanut teoksiaan Tuomisalolle, jonka ilmaisuasteikko tuntuu ulottuvan äärilaidasta toiseen koskien kaikkea, mitä saksofonista vain irti saa. Fagerlundin, Nordgrenin ja Haapasen sävellyksissä soittimen mahdollisuudet tulevat perusteellisesti läpikäydyiksi: sotaisesta muhkeudesta liukkaan lurittelun tai kiihkeän epätietoisuuden kautta nyrpeään loukkaantuneisuuteen, empivään uhmakkuuteen ja aistikkaaseen hempeilyyn. Noin muutamia tehoja mainitakseni.
(Rondo 2005, Riitta Pietilä)
Saksofonitaiteilija Olli-Pekka Tuomisalo (s. 1970) kuuluu ikäpolvensa parhaimpiin ja uutterimpiin alttosaksofonisteihin. Tuomisalon työ kotimaisen saksofonimusiikin puolesta ei rajoitu pelkästään konsertointiin ja tunnettujen teosten levyttämiseen vaan hän harrastaa myös aktiivista salapoliisityötä arkistojen kätköissä tuoden aina silloin tällöin esille jotakin kadonneeksi luultua teosta. Tuomisalo kantaa myös huolta saksofonimusiikin tulevaisuudesta tilatessaan uusia teoksia instrumentilleen maamme lukuisilta säveltäjiltä. Tuomisalon renessanssitaiteilijapersoonasta saa hyvän kuvan tutustumalla hänen ainutlaatuiseen suomalaisen saksofonimusiikin kokonaislevytysprojektiinsa. Phantasme-levyn myötä projekti on edennyt neljänteen äänitteeseen.
Uusimmalle albumilleen Tuomisalo on levyttänyt kotimaisia konserttoja alttosaksofonille ja orkesterille. Levyn neljästä teoksesta Sebastian Fagerlundin (s. 1972) ja Perttu Haapasen (s. 1972) konsertot ovat solistin itsensä tilaamia. Niin Haapasen kuin Fagerlundinkin teokset ottavat alttosaksofonistista irti kaiken tehon ja ilmaisuvoiman, olematta kuitenkaan ”vain” soittotekniikkakappaleita. Päinvastoin tarjolla on kaksi mielenkiintoista ja monisävyistä konserttoa, jotka ovat ilmaisultaan melkeinpä toistensa vastakohtia. Fagerlundin teos on puhuttelevalta dramaturgialtaan kaksiosainen ja atmosfääriltään soinnillisen kaunis ja melkeinpä uusromanttinen kun taas Haapasen konsertto on yleisilmeeltään ”modernistisempi” ja virtuoosisempi. Myös suhde orkesterin ja solistin välillä on Haapasen konsertossa perinteisemmässä mielessä konsertoivampi. Nämä konsertot tarjoavatkin värikkään ja edustavan kuvan tekijöistään. Myös Tuomisalon panos teosten tulkitsijana on ilmiömäinen.
Levyn muut teokset ovat Pehr Henrik Nordgrenin Phantasme ja Kalevi Ahon Kamarisinfonia nro. 3, jotka täydentävät kuvaa suomalaisen saksofonimusiikin korkeasta tasosta. Myös nämä kaksi teosta valottavat osuvasti Tuomisalon kykyä heittäytyä erilaisten musiikillisten tunnelmien vietäväksi ja selviytyä niistä voittajana.
Levyllä kuullaan peräti neljää eri orkesteria Avantin!, Polyteknikkojen sinfoniaorkesterin, UNKOn ja Aito kamariorkesterin muodossa. Edellä mainitut orkesterit suoriutuvat tehtävistään esikuvallisesti tarjoten Tuomisalolle puhtaan ja herkän temmellyskentän millä esitellä taitojaan. Iso kiitos kuuluu lisäksi levyn nuorille ja taidokkaille kapellimestareille Dmitri Slobodeniukille, Miia-Liina Tommilalle ja Eva Ollikaiselle.
(Aksentti 2005, JMV)
Suomalaisten saksofonikonserttojen toinen levy esittelee neljä teosta, joissa Olli-Pekka Tuomisalo loistaa fantastisella tekniikallaan ja tulkinnoillaan. Saksofoni esittäytyy milloin räjähtävän energisenä murahtelijana, milloin taas melankolisen mietiskelevänä, pehmeän samettisena. Sebastian Fagerlundin konsertossa liike syntyy säkättävillä repetitioilla, Nocturne-osa laulaa lempeästi liukuessaan korkeuksiin. Pehr Henrik Nordgrenin konsertto käynnistyy tsunamina, mutta suvannoituu laajakaariseksi meditaatioksi. Perttu Haapanen tutkii vimmaisen energisessä teoksessaan saksofonin ääni-ilmaisun rajoja eksymättä kuitenkaan itsetarkoitukselliseen kompleksisuuteen. Kalevi Ahon Kamarisinfoniassa nro 3 saksofoni keskustelee jousivoittoisena vastailevan orkesterisatsin kanssa.
(Suomen Kuvalehti 36 / 2005, Markku Kilpiö)
Pankaa mieleen kaksi nimeä: saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalo ja säveltäjä Sebastian Fagerlund. Tuomisalo on huippukyky, joka saa hurjasti irti Fagerlundin kiehtovan sävykkäästä ja taitavasti orkesteria ja soolosoitinta yhdistävästä konsertosta. Mukana myös P. H. Nordgrenin Phantasme, Perttu Haapasen konsertto ja Kalevi Ahon 3. kamarisinfonia.
(Aamulehti 11.9.2005, Harri Hautala)
You have to strap on your ears when you move from Mozart to Olli-Pekka Tuomisalo´s anthology of recent Finnish saxophone concertos: they´re hit by a jolt of rhythmic energy at the outset of the concerto by Sebastian Fagerlund (b. 1972), whose style reminded me of the Estonian composer Erkki-Sven Tüür.
Then as Fagerlund´s second movement, ”Nocturne”, subsides into silence, you have the same salutary shock with the explosive opening of Pehr Henrik Nordgren´s Phantasme, a heaving, hallucinatory dreamscape, formally something of a rondo, but with the same wandering narrative you´d expect of a dream.
I´m afraid I couldn´t make much of the concerto by Perttu Haapanen (b. 1972), which seems to wander inconsequentially between earthy post-modernism, brutish modernism itself and an easy-going jazzy lyricism, without really making its mind up why.
Kalevi Aho´s Chamber Symphony No. 3 though, is far subtler, developing the same atmosphere of quiet strength – and its reserves of power – that was on display in the flute concerto he recently wrote for Sharon Bezaly, released on BIS last year.
Tuomisalo, accompanied by a variety of ensembles, plays each piece as if he believes in every note.
(Finnish Music Quarterly 1 / 2006)
kesä 7, 2012
15.9.2005, Vaasan Kaupunginorkesteri, kapellimestarina Hannu Norjanen
—Jari Eskola, tunnettu orkesterisovituksien tekijä, osoittautui pelastavaksi enkeliksi ja [Gunaropuloksen] uusittu konsertto saatiin kuulla torstai-illan konsertissa Olli-Pekka Tuomisalon varsin loisteliaana tulkintana — Perttu Haapasen saksofonikonserton lukuisat kiperyydet ja jyrinät illan solisti tulkitsi loistavasti johtaen kuulijat musiikin kaaoksesta rauhoittavaan suvantoon.
Mahtoiko solistin ylimääräinen olla peräisin Astor Piazzollan nuottipiirtimestä? Kauneimpia kuulemiani tulkintoja joka tapauksessa.
(Pohjalainen 17.9.2005, Raimo Rytöhonka)
3.3.2005, Pori Sinfonietta, kapellimestarina Ollitapio Lehtinen
Olli-Pekka Tuomisalo käsitteli saksofoniaan taiturin ottein. — Perttu Haapasen konsertto sai yleisön oikein villiintymään. Solistillakin oli soittoonsa tässä uudenlainen ote. Kaikesta huomasi, että konsertto oli tehty yhteistyössä säveltäjän kanssa. Fraaseihin löytyi Tuomisalon puhaltelemana sävyjä. Erilaiset soittotavat ja äännähdykset kirmaisivat käyntiin pontevasti. Solistin täysi sooloforte finaalissa pitkän orkesterinousun jälkeen oli konserton huipennus.
(Satakunnan Kansa 5.3.2005, Kaija Huida)
28.10.2004, Kymi Sinfonietta, kapellimestarina Dmitri Slobodeniouk
Solisti Olli-Pekka Tuomisalo on todellinen soittimensa virtuoosi. Molemmat konsertot vaativat uskomatonta teknistä osaamista ja ennen kaikkea tekstin sisäistämistä.
(Kouvolan Sanomat 30.10.2004, Matti Inkinen)
