Olli-Pekka Tuomisalon sankarillinen levyprojekti jatkuu modernisti

Olli-Pekka Tuomisalon toinen suomalaisia saksofonikonserttoja sisältävä tallenne on löytänyt kanavakseen Jase-merkin. Ääneen pääsevät modernit konsertot.
Tuomisalo tunnetaan sankarillisesta saksofoniprojektista. Esityksillään hän on kartoittanut suomalaista saksofonihistoriaa, tilannut uusia sävellyksiä ja toteuttanut etupäässä omakustanteina mittavaksi kaavailtua levysarjaa.
Sebastian Fagerlundin saksofonikonsertolla (2004) on hyvät käytöstavat: soolon small talk ja orkesterin pikkutuike pitävät intomieltä yllä taustaharmonioiden tarjotessa huomaavaista selkänojaa. Fagerlund osaa yhdistää eloisan pinnan yhtenäisesti kaartuvaan linjaan. Korva ei loukkaannu, ja kun kaikki on ohi, tuntee virkistyneensä.
Ääniteatteri on pitkään kiinnostanut Perttu Haapasta. Soittimista hän on etsinyt ihmistä. Konsertossa (2003) alttosaksofoni ottaa klovnin hahmon, joka herättää myötätuntoa milloin vakavuudellaan milloin huumorillaan.
Pehr Henrik Nordgrenin yksiosainen Phantasme (1992) irtoaa perinteisestä konserttoasetelmasta. Alttosaksofoni on selkeä keskushahmo mutta kokijana osa orkesterin tummaa, unen kaltaista maisemaa.
Heterofonia, melodian punoutuminen itsensä kanssa päällekkäisiksi muunnoksiksi, on Kalevi Ahon kamarisinfonian nro 3 (1996) kantava idea. Saksofoni alkaa soida vasta toisessa osassa: ensimmäiset sävelet kuullaan lavan takaa, josta solisti ilmestyy hitaasti orkesterin eteen ja jonne hän viimeisessä osassa soittaen etääntyy.
Soolojen liukkaat kuviot ja säksättävät repetitiot Tuomisalo puhaltaa rajattoman notkeasti, ja Haapasen ääniteatterissakin hän taipuu mitä ihmeellisimpiin kiemuroihin.
(Helsingin Sanomat 16.11.2005, Jukka Isopuro)

Saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalon (s. 1970) missio kuulostaa melkeinpä salapoliisitarinalta: kuka Suomessa teki, tai tekisi saksofonilla mitäkin? Jokaisen tilaamansa uuden teoksen Tuomisalo on luvannut esittää vähintään kymmenen kertaa, minkä lisäksi hänen ainutlaatuinen suomalaisen saksofonimusiikin kokonaislevytysprojektinsa on täydellistynyt unohtuneiden tai kadonneiksi luultujen sävellysten myötä. Esimerkiksi kuusi vuotta sitten Tuomisalo levytti lajityypin ensimmäisen kotimaisen edustajan, Yrjö Gunaropuloksen c-mollikonserton vuodelta 1935, jonka olemassaolosta ei ennen Tuomisalon määrätietoista salapoliisintyötä juuri kukaan ollut edes tietoinen.
Levylle tallentuneista, heti syntyessään tässä mielessä ”historiallisista” teoksista erottui ehdottomasti edukseen jo ensimmäisellä kuuntelukerralla Kalevi Ahon Kamarisinfonia, jossa solistisia osuuksia säestää Miia-Liina Tommilan johtama Aito Kamariorkesteri. Kamarisinfonian alkuvirikkeenä on ollut Moufida Tlatlin elokuva Palatsin hiljaisuus, ja sekä elokuvan nimi että sen arabialainen musiikki ovat vähintäänkin tunnelmana vangitsevasti Ahon teoksessa läsnä. Monet kuvat ovat hiljaisia ja seisahtuneita, usein varjoisia ja suruisia musiikillisia näkyjä; viimeisessä, neljännessä osassa arabialaisvaikutteinen heterofonia väistyy sivummalle – vähän kuin kuulija liukuisi palatsin painostavasta hiljaisuudesta ulos sumun raikastamaan metsään, jossa soivat oudot ja tunnistamattomat äänet kaukaa menneisyydestä tai jostain toisesta maailmasta.
Kokonainen suomalainen säveltäjäsukupolvi on omistanut teoksiaan Tuomisalolle, jonka ilmaisuasteikko tuntuu ulottuvan äärilaidasta toiseen koskien kaikkea, mitä saksofonista vain irti saa. Fagerlundin, Nordgrenin ja Haapasen sävellyksissä soittimen mahdollisuudet tulevat perusteellisesti läpikäydyiksi: sotaisesta muhkeudesta liukkaan lurittelun tai kiihkeän epätietoisuuden kautta nyrpeään loukkaantuneisuuteen, empivään uhmakkuuteen ja aistikkaaseen hempeilyyn. Noin muutamia tehoja mainitakseni.
(Rondo 2005, Riitta Pietilä)

Saksofonitaiteilija Olli-Pekka Tuomisalo (s. 1970) kuuluu ikäpolvensa parhaimpiin ja uutterimpiin alttosaksofonisteihin. Tuomisalon työ kotimaisen saksofonimusiikin puolesta ei rajoitu pelkästään konsertointiin ja tunnettujen teosten levyttämiseen vaan hän harrastaa myös aktiivista salapoliisityötä arkistojen kätköissä tuoden aina silloin tällöin esille jotakin kadonneeksi luultua teosta. Tuomisalo kantaa myös huolta saksofonimusiikin tulevaisuudesta tilatessaan uusia teoksia instrumentilleen maamme lukuisilta säveltäjiltä. Tuomisalon renessanssitaiteilijapersoonasta saa hyvän kuvan tutustumalla hänen ainutlaatuiseen suomalaisen saksofonimusiikin kokonaislevytysprojektiinsa. Phantasme-levyn myötä projekti on edennyt neljänteen äänitteeseen.
Uusimmalle albumilleen Tuomisalo on levyttänyt kotimaisia konserttoja alttosaksofonille ja orkesterille. Levyn neljästä teoksesta Sebastian Fagerlundin (s. 1972) ja Perttu Haapasen (s. 1972) konsertot ovat solistin itsensä tilaamia. Niin Haapasen kuin Fagerlundinkin teokset ottavat alttosaksofonistista irti kaiken tehon ja ilmaisuvoiman, olematta kuitenkaan ”vain” soittotekniikkakappaleita. Päinvastoin tarjolla on kaksi mielenkiintoista ja monisävyistä konserttoa, jotka ovat ilmaisultaan melkeinpä toistensa vastakohtia. Fagerlundin teos on puhuttelevalta dramaturgialtaan kaksiosainen ja atmosfääriltään soinnillisen kaunis ja melkeinpä uusromanttinen kun taas Haapasen konsertto on yleisilmeeltään ”modernistisempi” ja virtuoosisempi. Myös suhde orkesterin ja solistin välillä on Haapasen konsertossa perinteisemmässä mielessä konsertoivampi. Nämä konsertot tarjoavatkin värikkään ja edustavan kuvan tekijöistään. Myös Tuomisalon panos teosten tulkitsijana on ilmiömäinen.
Levyn muut teokset ovat Pehr Henrik Nordgrenin Phantasme ja Kalevi Ahon Kamarisinfonia nro. 3, jotka täydentävät kuvaa suomalaisen saksofonimusiikin korkeasta tasosta. Myös nämä kaksi teosta valottavat osuvasti Tuomisalon kykyä heittäytyä erilaisten musiikillisten tunnelmien vietäväksi ja selviytyä niistä voittajana.
Levyllä kuullaan peräti neljää eri orkesteria Avantin!, Polyteknikkojen sinfoniaorkesterin, UNKOn ja Aito kamariorkesterin muodossa. Edellä mainitut orkesterit suoriutuvat tehtävistään esikuvallisesti tarjoten Tuomisalolle puhtaan ja herkän temmellyskentän millä esitellä taitojaan. Iso kiitos kuuluu lisäksi levyn nuorille ja taidokkaille kapellimestareille Dmitri Slobodeniukille, Miia-Liina Tommilalle ja Eva Ollikaiselle.
(Aksentti 2005, JMV)


Suomalaisten saksofonikonserttojen toinen levy esittelee neljä teosta, joissa Olli-Pekka Tuomisalo loistaa fantastisella tekniikallaan ja tulkinnoillaan. Saksofoni esittäytyy milloin räjähtävän energisenä murahtelijana, milloin taas melankolisen mietiskelevänä, pehmeän samettisena. Sebastian Fagerlundin konsertossa liike syntyy säkättävillä repetitioilla, Nocturne-osa laulaa lempeästi liukuessaan korkeuksiin. Pehr Henrik Nordgrenin konsertto käynnistyy tsunamina, mutta suvannoituu laajakaariseksi meditaatioksi. Perttu Haapanen tutkii vimmaisen energisessä teoksessaan saksofonin ääni-ilmaisun rajoja eksymättä kuitenkaan itsetarkoitukselliseen kompleksisuuteen. Kalevi Ahon Kamarisinfoniassa nro 3 saksofoni keskustelee jousivoittoisena vastailevan orkesterisatsin kanssa.
(Suomen Kuvalehti 36 / 2005, Markku Kilpiö)

 

Pankaa mieleen kaksi nimeä: saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalo ja säveltäjä Sebastian Fagerlund. Tuomisalo on huippukyky, joka saa hurjasti irti Fagerlundin kiehtovan sävykkäästä ja taitavasti orkesteria ja soolosoitinta yhdistävästä konsertosta. Mukana myös P. H. Nordgrenin Phantasme, Perttu Haapasen konsertto ja Kalevi Ahon 3. kamarisinfonia.
(Aamulehti 11.9.2005, Harri Hautala)

 

You have to strap on your ears when you move from Mozart to Olli-Pekka Tuomisalo´s anthology of recent Finnish saxophone concertos: they´re hit by a jolt of rhythmic energy at the outset of the concerto by Sebastian Fagerlund (b. 1972), whose style reminded me of the Estonian composer Erkki-Sven Tüür.
Then as Fagerlund´s second movement, ”Nocturne”, subsides into silence, you have the same salutary shock with the explosive opening of Pehr Henrik Nordgren´s Phantasme, a heaving, hallucinatory dreamscape, formally something of a rondo, but with the same wandering narrative you´d expect of a dream.
I´m afraid I couldn´t make much of the concerto by Perttu Haapanen (b. 1972), which seems to wander inconsequentially between earthy post-modernism, brutish modernism itself and an easy-going jazzy lyricism, without really making its mind up why.
Kalevi Aho´s Chamber Symphony No. 3 though, is far subtler, developing the same atmosphere of  quiet strength – and its reserves of power – that was on display in the flute concerto he recently wrote for Sharon Bezaly, released on BIS last year.
Tuomisalo, accompanied by a variety of ensembles, plays each piece as if he believes in every note.
(Finnish Music Quarterly 1 / 2006)