Kalevi Ahon Kamarisinfonia nro 3 toi kapellimestari Sasha Mäkilän lavalle ja ennen pitkää myös yleisölämpiöstä saksofonin lintumaisin tervehdysäänin saapuneen Olli-Pekka Tuomisalon. Ahon sävelkieli haastaa niin esittäjät kuin kuulijat, mutta antautuminen sen pauloihin palkitaan.
Sävelkenttien limittyminen ja lohkeamat, sävelkudoksen olomuotojen vaihtelu sekä sointien puhkeaminen välillä kuin toistensa sisästä puhuttelivat. Teos loi kiintoisia tilavaikutelmia ja yleisö saatettiin kuin kiehtovan luonnonilmiön äärelle.
Tuomisalon soolo kipusi vaivatta Ahon rakentamiin neliviivaisen oktaavin korkeuksiin, ja niin soolon kuin säestyksen tarkkuus toi myös mikrointervallien luomat sfäärit selkeinä kuulijoiden ulottuviin. Lintu-mielikuva jäi elämään vahvana, kun solisti jo ennen teoksen päätöstä kaikkosi näkyvistä äänen edelleen kuuluessa. Mäkilän tarkoin johtama orkesteri ja Tuomisalon lähes mahdottomiin pystyvä saksofoni hipaisivat Ahon teoksella mieleen vanan, jota ei hevillä pyyhkäistä.
Väliajan jälkeen kuultu amerikkalaisen Henry Cowellin Air ja Scherzo heijastaa traditiota reippaasti tuulettaneen säveltäjän 1900-luvun puolivälin jälkeen tapahtunutta paluuta perinteisemmän ilmaisun äärelle. Säestyksen sointilöydösten ja korostuneen solistiseksi laaditun saksofoniosuuden klassisten vaikutteiden puolesta teos oli hyvä vastapari Ahon uutta etsivälle konsertolle. Olli-Pekka Tuomisalon käsittelyssä melodinen Air oli kuulas ja virtaava, Scherzo kaikessa virtuoosisuudessaan ja sävelten ryöppyävässä tulvassaan puolestaan huikaisevan linjakas.
(Keskisuomalainen 16.3.2008, Helvi Kangas)
