kesä 10, 2012
Saxcussion
Yle1 Uudet levyt 6.10.2011:
Uudella SaxCussion-levyllä pääosassa on saksofonin ja lyömäsoitinten yhteistyö. Napakasti iskutettu oman aikamme musiikki on Tuomisalon ydinosaamista, ja levystä välittyy suomalaisessa nykymusiikissa harvinainen svengi ja soittamisen riemu. Tuomisalolla vaikuttaa olleen lyömäsoittaja Aki Virtasen kanssa suorastaan hauskaa, niin pakotonta, kaunista ja musikaalista on meno etenkin Markku Nikulan, Mikko Heiniön ja Tomi Räisäsen kappaleissa.
Tim Pagen free-vaikutteisen teoksen Tuomisalo soittaa fiksusti freeguru Mika Kallion kanssa. Vaikka varttitunti tuntuu pitkältä ajalta luritella niitä näitä, Kallion sävykäs rumpalointi pitää menoa yllä. Erik Bergmanin Quint-Essence -kappaleessa vierailee Akateeminen saksofonikvartetti, jonka tiukka yhteissoitto ei edelleenkään jätä kysyttävää.
Kun levyllä on seitsemän omaleimaisen säveltäjän kahdeksan hyvin erikoista teosta, sen tarkempi esittely veisi tuntikaupalla aikaa. Niinpä lienee pakko tyytyä toteamaan, että äänellisen seikkailumielen ja riemukkaan muusikkouden suhteen levy on toistaiseksi vuoden parasta antia.
kesä 7, 2012
Kalevi Ahon Kamarisinfonia nro 3 toi kapellimestari Sasha Mäkilän lavalle ja ennen pitkää myös yleisölämpiöstä saksofonin lintumaisin tervehdysäänin saapuneen Olli-Pekka Tuomisalon. Ahon sävelkieli haastaa niin esittäjät kuin kuulijat, mutta antautuminen sen pauloihin palkitaan.
Sävelkenttien limittyminen ja lohkeamat, sävelkudoksen olomuotojen vaihtelu sekä sointien puhkeaminen välillä kuin toistensa sisästä puhuttelivat. Teos loi kiintoisia tilavaikutelmia ja yleisö saatettiin kuin kiehtovan luonnonilmiön äärelle.
Tuomisalon soolo kipusi vaivatta Ahon rakentamiin neliviivaisen oktaavin korkeuksiin, ja niin soolon kuin säestyksen tarkkuus toi myös mikrointervallien luomat sfäärit selkeinä kuulijoiden ulottuviin. Lintu-mielikuva jäi elämään vahvana, kun solisti jo ennen teoksen päätöstä kaikkosi näkyvistä äänen edelleen kuuluessa. Mäkilän tarkoin johtama orkesteri ja Tuomisalon lähes mahdottomiin pystyvä saksofoni hipaisivat Ahon teoksella mieleen vanan, jota ei hevillä pyyhkäistä.
Väliajan jälkeen kuultu amerikkalaisen Henry Cowellin Air ja Scherzo heijastaa traditiota reippaasti tuulettaneen säveltäjän 1900-luvun puolivälin jälkeen tapahtunutta paluuta perinteisemmän ilmaisun äärelle. Säestyksen sointilöydösten ja korostuneen solistiseksi laaditun saksofoniosuuden klassisten vaikutteiden puolesta teos oli hyvä vastapari Ahon uutta etsivälle konsertolle. Olli-Pekka Tuomisalon käsittelyssä melodinen Air oli kuulas ja virtaava, Scherzo kaikessa virtuoosisuudessaan ja sävelten ryöppyävässä tulvassaan puolestaan huikaisevan linjakas.
(Keskisuomalainen 16.3.2008, Helvi Kangas)
kesä 7, 2012
Olli-Pekka Tuomisalo oli solistina Franz Waxmanin alttosaksofonille säveltämässä sarjassa elokuvaan Paikka auringossa (1951). Tuomisalon sointi on fantastinen – sääli että siitä saatiin vain näytepaloja.
(Helsingin Sanomat 8.1.2008, Annmari Salmela)
kesä 7, 2012
—Gunaropuloksen Saksofonikonsertto nro 1 taas huokui oman aikansa viihteen kaikuja ja vanhojen Hollywood-elokuvien maagista charmia.
Illan solisti Olli-Pekka Tuomisalo hoiti tehtävänsä vaivattomalla tyylillä. Saksofoni soittimena on monipuolinen vehje, joka todella pystyy yhdistämään vaskipuhallinten uljaan soinnin puupuhaltimien herkkyyteen ja ketteryyteen.
Konsertin suuremmat tunteet oli tällä kertaa säästetty toiselle puoliskolle. Sebastian Fagerlundin Saksofonikonsertto oli mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Solistin ensimmäisessä osassa vuodattama neuroottinen säveltulva toi jostain syystä mieleen Woody Allenin elokuvat.
Mystisen kaunis Nocturne oli kaikessa lyhykäisyydessään hyvä tasapainottaja kaksiosaisen konserton kokonaisuuteen. Kaiken lisäksi Fagerlundin teos tuntui monista nykysävellyksistä poiketen paremminkin harmittavan lyhyeltä kuin liian pitkältä.
(Kaleva 24.2.2007, Hannu Hirvelä)
kesä 7, 2012
Elokuun illoissa on ollut yllätyksiä kesä toisensa perään. Sellaiseksi muodostui nyt Olli-Pekka Tuomisalon iltapäiväkonsertti lauantaina. Nuori saksofonivirtuoosi läväytti ilmoille huikean soinnillisen ilotulituksen, josta perinteinen klassinen akateemisuus oli kaukana.
Konsertin ohjelma rakentui aikamme musiikin varaan. Saksofoni on klassisena orkesteri- ja soolosoittimena varsin nuori, ja soittimelle sävelletty musiikki on myös vanhimmillaan viime vuosisadalta. Konsertissa kuultu musiikki oli kuitenkin kauttaaltaan lennokkaan mukaansatempaavaa ja näin ensikuulemaltakin tutunoloista.
Lawson Lunden Sonaatti avasi konsertin valtavalla energialla. Tuomisalon tiukka rytminen ote sai musiikin vyörymään efektiivisellä räväkkyydellä. Hidas toinen osa lauloi suloisena ja viimeisessä osassa nuori huimapää näytti taas teknisen osaamisensa, jolle ei tuntunut rajoja olevan. Hurjat kielitykset napsahtivat paikalleen ällistyttävällä varmuudella.
Maija Ruuskasen Wellamo eteni pyörteisenä ja kaikuisana sointimassana. Sopraanosaksofonin heleä sointi maustui kauniilla vibratolla.
Juho Miettisen vuonna 2005 syntynyt Sonaatti laajentaa saksofonin sointimaailmaa. Se operoi efekteillä ja sointikentillä. Tuomisalon tekniikka mahdollistaa huikeat juoksutukset ja äärimmäisen korkealle kipuavat melodiat. Musiikki soi kuin tunnetilana.
Konsertin romanttinen osuus kuultiin George de Godzinskyn kappaleessa Syysrunoelma. Melodia lauloi hehkuvalla tunteella, musiikki eteni levollisen kauniina aina viimeistä morendoa myöten. Konsertin lopuksi kuultiin Richard Rodney Bennettin Three piece suite. Tuomisalo irrotteli musiikin hurjaan menoon ja sai koko konsertin energisenä duoparina soittaneen Risto-Matti Marinin täysillä mukaan. Taiturimaisesti samban, ragtimen ja jazzin keinoja käyttävä sävellys oli lennokkuudessaan ja rytmisessä hurjuudessaan upea. Tuomisalon suvereeni tekniikka ja äärimmäisen viimeistelty intonaatio tekivät tulkinnasta juhlaa.
Salintäysi yleisö sai ylimääräisenä vielä ihastuttavan Ellington-hetken.
(Kymen Sanomat 20.8.2007, Hannele Dolk)
kesä 7, 2012
—Olli-Pekka Tuomisalo soitti teoksen ällistyttävän sulavasti ja toteutti erilaiset äännähtelyt mitä luontevammin. Hän on yhtä taitava soittimensa käsittelijä kuin Kari Kriikku omansa.
(Veijo Murtomäki, Helsingin Sanomat 22.4.2004)
