Ensikonsertin arvostelu

kesä 7, 2012

—Den finländska saxofonens Kari Kriikku — Olli-Pekka Tuomisalo är en sannskyldig virtuos och en genuin musikertyp—
(Hbl 14.11.2002.)

Phantasme – Finnish Saxophone Concertos vol. 2 –levyn arvosteluja

kesä 7, 2012

Olli-Pekka Tuomisalon sankarillinen levyprojekti jatkuu modernisti

Olli-Pekka Tuomisalon toinen suomalaisia saksofonikonserttoja sisältävä tallenne on löytänyt kanavakseen Jase-merkin. Ääneen pääsevät modernit konsertot.
Tuomisalo tunnetaan sankarillisesta saksofoniprojektista. Esityksillään hän on kartoittanut suomalaista saksofonihistoriaa, tilannut uusia sävellyksiä ja toteuttanut etupäässä omakustanteina mittavaksi kaavailtua levysarjaa.
Sebastian Fagerlundin saksofonikonsertolla (2004) on hyvät käytöstavat: soolon small talk ja orkesterin pikkutuike pitävät intomieltä yllä taustaharmonioiden tarjotessa huomaavaista selkänojaa. Fagerlund osaa yhdistää eloisan pinnan yhtenäisesti kaartuvaan linjaan. Korva ei loukkaannu, ja kun kaikki on ohi, tuntee virkistyneensä.
Ääniteatteri on pitkään kiinnostanut Perttu Haapasta. Soittimista hän on etsinyt ihmistä. Konsertossa (2003) alttosaksofoni ottaa klovnin hahmon, joka herättää myötätuntoa milloin vakavuudellaan milloin huumorillaan.
Pehr Henrik Nordgrenin yksiosainen Phantasme (1992) irtoaa perinteisestä konserttoasetelmasta. Alttosaksofoni on selkeä keskushahmo mutta kokijana osa orkesterin tummaa, unen kaltaista maisemaa.
Heterofonia, melodian punoutuminen itsensä kanssa päällekkäisiksi muunnoksiksi, on Kalevi Ahon kamarisinfonian nro 3 (1996) kantava idea. Saksofoni alkaa soida vasta toisessa osassa: ensimmäiset sävelet kuullaan lavan takaa, josta solisti ilmestyy hitaasti orkesterin eteen ja jonne hän viimeisessä osassa soittaen etääntyy.
Soolojen liukkaat kuviot ja säksättävät repetitiot Tuomisalo puhaltaa rajattoman notkeasti, ja Haapasen ääniteatterissakin hän taipuu mitä ihmeellisimpiin kiemuroihin.
(Helsingin Sanomat 16.11.2005, Jukka Isopuro)

Saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalon (s. 1970) missio kuulostaa melkeinpä salapoliisitarinalta: kuka Suomessa teki, tai tekisi saksofonilla mitäkin? Jokaisen tilaamansa uuden teoksen Tuomisalo on luvannut esittää vähintään kymmenen kertaa, minkä lisäksi hänen ainutlaatuinen suomalaisen saksofonimusiikin kokonaislevytysprojektinsa on täydellistynyt unohtuneiden tai kadonneiksi luultujen sävellysten myötä. Esimerkiksi kuusi vuotta sitten Tuomisalo levytti lajityypin ensimmäisen kotimaisen edustajan, Yrjö Gunaropuloksen c-mollikonserton vuodelta 1935, jonka olemassaolosta ei ennen Tuomisalon määrätietoista salapoliisintyötä juuri kukaan ollut edes tietoinen.
Levylle tallentuneista, heti syntyessään tässä mielessä ”historiallisista” teoksista erottui ehdottomasti edukseen jo ensimmäisellä kuuntelukerralla Kalevi Ahon Kamarisinfonia, jossa solistisia osuuksia säestää Miia-Liina Tommilan johtama Aito Kamariorkesteri. Kamarisinfonian alkuvirikkeenä on ollut Moufida Tlatlin elokuva Palatsin hiljaisuus, ja sekä elokuvan nimi että sen arabialainen musiikki ovat vähintäänkin tunnelmana vangitsevasti Ahon teoksessa läsnä. Monet kuvat ovat hiljaisia ja seisahtuneita, usein varjoisia ja suruisia musiikillisia näkyjä; viimeisessä, neljännessä osassa arabialaisvaikutteinen heterofonia väistyy sivummalle – vähän kuin kuulija liukuisi palatsin painostavasta hiljaisuudesta ulos sumun raikastamaan metsään, jossa soivat oudot ja tunnistamattomat äänet kaukaa menneisyydestä tai jostain toisesta maailmasta.
Kokonainen suomalainen säveltäjäsukupolvi on omistanut teoksiaan Tuomisalolle, jonka ilmaisuasteikko tuntuu ulottuvan äärilaidasta toiseen koskien kaikkea, mitä saksofonista vain irti saa. Fagerlundin, Nordgrenin ja Haapasen sävellyksissä soittimen mahdollisuudet tulevat perusteellisesti läpikäydyiksi: sotaisesta muhkeudesta liukkaan lurittelun tai kiihkeän epätietoisuuden kautta nyrpeään loukkaantuneisuuteen, empivään uhmakkuuteen ja aistikkaaseen hempeilyyn. Noin muutamia tehoja mainitakseni.
(Rondo 2005, Riitta Pietilä)

Saksofonitaiteilija Olli-Pekka Tuomisalo (s. 1970) kuuluu ikäpolvensa parhaimpiin ja uutterimpiin alttosaksofonisteihin. Tuomisalon työ kotimaisen saksofonimusiikin puolesta ei rajoitu pelkästään konsertointiin ja tunnettujen teosten levyttämiseen vaan hän harrastaa myös aktiivista salapoliisityötä arkistojen kätköissä tuoden aina silloin tällöin esille jotakin kadonneeksi luultua teosta. Tuomisalo kantaa myös huolta saksofonimusiikin tulevaisuudesta tilatessaan uusia teoksia instrumentilleen maamme lukuisilta säveltäjiltä. Tuomisalon renessanssitaiteilijapersoonasta saa hyvän kuvan tutustumalla hänen ainutlaatuiseen suomalaisen saksofonimusiikin kokonaislevytysprojektiinsa. Phantasme-levyn myötä projekti on edennyt neljänteen äänitteeseen.
Uusimmalle albumilleen Tuomisalo on levyttänyt kotimaisia konserttoja alttosaksofonille ja orkesterille. Levyn neljästä teoksesta Sebastian Fagerlundin (s. 1972) ja Perttu Haapasen (s. 1972) konsertot ovat solistin itsensä tilaamia. Niin Haapasen kuin Fagerlundinkin teokset ottavat alttosaksofonistista irti kaiken tehon ja ilmaisuvoiman, olematta kuitenkaan ”vain” soittotekniikkakappaleita. Päinvastoin tarjolla on kaksi mielenkiintoista ja monisävyistä konserttoa, jotka ovat ilmaisultaan melkeinpä toistensa vastakohtia. Fagerlundin teos on puhuttelevalta dramaturgialtaan kaksiosainen ja atmosfääriltään soinnillisen kaunis ja melkeinpä uusromanttinen kun taas Haapasen konsertto on yleisilmeeltään ”modernistisempi” ja virtuoosisempi. Myös suhde orkesterin ja solistin välillä on Haapasen konsertossa perinteisemmässä mielessä konsertoivampi. Nämä konsertot tarjoavatkin värikkään ja edustavan kuvan tekijöistään. Myös Tuomisalon panos teosten tulkitsijana on ilmiömäinen.
Levyn muut teokset ovat Pehr Henrik Nordgrenin Phantasme ja Kalevi Ahon Kamarisinfonia nro. 3, jotka täydentävät kuvaa suomalaisen saksofonimusiikin korkeasta tasosta. Myös nämä kaksi teosta valottavat osuvasti Tuomisalon kykyä heittäytyä erilaisten musiikillisten tunnelmien vietäväksi ja selviytyä niistä voittajana.
Levyllä kuullaan peräti neljää eri orkesteria Avantin!, Polyteknikkojen sinfoniaorkesterin, UNKOn ja Aito kamariorkesterin muodossa. Edellä mainitut orkesterit suoriutuvat tehtävistään esikuvallisesti tarjoten Tuomisalolle puhtaan ja herkän temmellyskentän millä esitellä taitojaan. Iso kiitos kuuluu lisäksi levyn nuorille ja taidokkaille kapellimestareille Dmitri Slobodeniukille, Miia-Liina Tommilalle ja Eva Ollikaiselle.
(Aksentti 2005, JMV)

Suomalaisten saksofonikonserttojen toinen levy esittelee neljä teosta, joissa Olli-Pekka Tuomisalo loistaa fantastisella tekniikallaan ja tulkinnoillaan. Saksofoni esittäytyy milloin räjähtävän energisenä murahtelijana, milloin taas melankolisen mietiskelevänä, pehmeän samettisena. Sebastian Fagerlundin konsertossa liike syntyy säkättävillä repetitioilla, Nocturne-osa laulaa lempeästi liukuessaan korkeuksiin. Pehr Henrik Nordgrenin konsertto käynnistyy tsunamina, mutta suvannoituu laajakaariseksi meditaatioksi. Perttu Haapanen tutkii vimmaisen energisessä teoksessaan saksofonin ääni-ilmaisun rajoja eksymättä kuitenkaan itsetarkoitukselliseen kompleksisuuteen. Kalevi Ahon Kamarisinfoniassa nro 3 saksofoni keskustelee jousivoittoisena vastailevan orkesterisatsin kanssa.
(Suomen Kuvalehti 36 / 2005, Markku Kilpiö)

Pankaa mieleen kaksi nimeä: saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalo ja säveltäjä Sebastian Fagerlund. Tuomisalo on huippukyky, joka saa hurjasti irti Fagerlundin kiehtovan sävykkäästä ja taitavasti orkesteria ja soolosoitinta yhdistävästä konsertosta. Mukana myös P. H. Nordgrenin Phantasme, Perttu Haapasen konsertto ja Kalevi Ahon 3. kamarisinfonia.
(Aamulehti 11.9.2005, Harri Hautala)

You have to strap on your ears when you move from Mozart to Olli-Pekka Tuomisalo´s anthology of recent Finnish saxophone concertos: they´re hit by a jolt of rhythmic energy at the outset of the concerto by Sebastian Fagerlund (b. 1972), whose style reminded me of the Estonian composer Erkki-Sven Tüür.
Then as Fagerlund´s second movement, ”Nocturne”, subsides into silence, you have the same salutary shock with the explosive opening of Pehr Henrik Nordgren´s Phantasme, a heaving, hallucinatory dreamscape, formally something of a rondo, but with the same wandering narrative you´d expect of a dream.
I´m afraid I couldn´t make much of the concerto by Perttu Haapanen (b. 1972), which seems to wander inconsequentially between earthy post-modernism, brutish modernism itself and an easy-going jazzy lyricism, without really making its mind up why.
Kalevi Aho´s Chamber Symphony No. 3 though, is far subtler, developing the same atmosphere of  quiet strength – and its reserves of power – that was on display in the flute concerto he recently wrote for Sharon Bezaly, released on BIS last year.
Tuomisalo, accompanied by a variety of ensembles, plays each piece as if he believes in every note.
(Finnish Music Quarterly 1 / 2006)

Vaasa, Pori & Kymi / Gunaropulos & Haapanen

kesä 7, 2012

15.9.2005, Vaasan Kaupunginorkesteri, kapellimestarina Hannu Norjanen

—Jari Eskola, tunnettu orkesterisovituksien tekijä, osoittautui pelastavaksi enkeliksi ja [Gunaropuloksen] uusittu konsertto saatiin kuulla torstai-illan konsertissa Olli-Pekka Tuomisalon varsin loisteliaana tulkintana — Perttu Haapasen saksofonikonserton lukuisat kiperyydet ja jyrinät illan solisti tulkitsi loistavasti johtaen kuulijat musiikin kaaoksesta rauhoittavaan suvantoon.
Mahtoiko solistin ylimääräinen olla peräisin Astor Piazzollan nuottipiirtimestä? Kauneimpia kuulemiani tulkintoja joka tapauksessa.
(Pohjalainen 17.9.2005, Raimo Rytöhonka)

3.3.2005, Pori Sinfonietta, kapellimestarina Ollitapio Lehtinen

Olli-Pekka Tuomisalo käsitteli saksofoniaan taiturin ottein. — Perttu Haapasen konsertto sai yleisön oikein villiintymään. Solistillakin oli soittoonsa tässä uudenlainen ote. Kaikesta huomasi, että konsertto oli tehty yhteistyössä säveltäjän kanssa. Fraaseihin löytyi Tuomisalon puhaltelemana sävyjä. Erilaiset soittotavat ja äännähdykset kirmaisivat käyntiin pontevasti. Solistin täysi sooloforte finaalissa pitkän orkesterinousun jälkeen oli konserton huipennus.
(Satakunnan Kansa 5.3.2005, Kaija Huida)

28.10.2004, Kymi Sinfonietta, kapellimestarina Dmitri Slobodeniouk

Solisti Olli-Pekka Tuomisalo on todellinen soittimensa virtuoosi. Molemmat konsertot vaativat uskomatonta teknistä osaamista ja ennen kaikkea tekstin sisäistämistä.
(Kouvolan Sanomat 30.10.2004, Matti Inkinen)

Syysronoelma-levyn arvosteluja

kesä 7, 2012

Omistettua ja omistautunutta saksofonimusiikkia

Saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalo on edennyt missiossaan tuoda esiin suomalaista saksofonimusiikkia jo toiseen levytykseen. Levy Syysrunoelma sisältää tavalliselle yleisölle varsin tuntemattomia teoksia – Yrjö Gunaropuloksen (1904-1968) kaksi saksofonikonserttoa, sekä musiikkia saksofonille ja orkesterille Harry Bergströmiltä, Alexander Wittenbergiltä, Timo Katilalta ja Mika Kuuskankareelta.
Levy on omistettu Suomen ensimmäisen klassisen saksofonistin Matti Rajulan (1905-1944) muistolle. Rajula innoitti 1930-luvulla esimerkiksi Gunaropulosta ja Bergströmiä säveltämään saksofonille. Saksofonille kirjoittaminen kuitenkin väheni Matti Rajulan kuoltua, ja nämäkin aikanaan suositut teokset unohdettiin pitkäksi aikaa. Teokset löytyivät uudelleen vasta Tuomisalon tekemän saksofonimusiikin kartoitustyön tuloksena.
Gunaropuloksen ensimmäisen konserton kohdalla teoksen levyttäminen orkesterin kanssa on vaatinut kirjaimellisesti teoksen henkiin herättämistä. Tuhoutuneen orkesteripartituurin tilalle piti luoda pianosäestysnuotin mukaan uusi, ja levyllä kuullaankin Jari Eskolan vasta valmistunut orkestraatio.
Levyn kappaleet on järjestetty kronologisesti, joten levyltä on kiinnostava kuunnella, miten tapa käyttää saksofonia taidemusiikin soittimena on muuttunut ajan mittaan. 1930-luvun teoksista kuultaa läpi aikansa viihdemusiikki, ja saksofonikin tuntuu toimineen sävellyksissä usein viihdemusiikillisena mausteena. 1990-luvulle mennessä saksofoni on kuitenkin irtautunut jazz- ja viihdesoittimen maineesta, eikä sille säveltäminen enää automaattisesti tuo musiikkiin populaarimusiikillisia viittauksia.
Levyn teoksista ehkä parhaiten saksofonin potentiaalia harvinaisen ilmaisuvoimaisena taidemusiikin soittimena hyödyntää Mika Kuuskankareen Fantasia (1997). Tässä Olli-Pekka Tuomisalolle omistetussa teoksessa kuuluu onnistuneesti saksofonin ”samettisen pehmeä sointiväri ja laaja ilmaisuasteikko” – kuten säveltäjä itse on asian ilmaissut – sekä Tuomisalon oma virtuositeetti.
Levyn on julkaissut Akateeminen puhallinorkesteriyhdistys, mutta levy on syntynyt kaikesta päätellen erityisesti Olli-Pekka Tuomisalon työn ja omistautuneisuuden tuloksena. Suomalaisen musiikkielämän kannalta on erinomaista, että tällaista omistautuneisuutta löytyy. Kukapa olisi muuten vieläkään tutustunut näihin suomalaisen musiikin historian hienoihin teoksiin?
(Synkooppi 2 / 1999, Merja Hottinen)

Pieni kulttuuriteko!

Tämän levyn julkaiseminen on pieni kulttuuriteko, sillä suomalaista saksofonimusiikkia ei juurikaan ole levytetty. Saksofonisti Olli-Pekka Tuomisalon uutteran työn tuloksena ulottuvilla on nyt sellaiset harvinaisuudet kuin Yrjö Gunaropuloksen Saksofonikonsertot c-molli ja B-duuri. Cmolli- konsertosta on säilynyt vain pianopartituuri, ja levyllä kuullaan Jari Eskolan kamariorkesterille tekemä orkesterisovitus. Näiden ensimmäisten suomalaisten saksofonikonserttojen (1935 ja 1946) sävelkieli on jälkiromanttista ja kuulijalle helppoa omaksuttavaa. Timo Katilan ja Mika Kuuskankareen 1990-luvulla syntyneet teokset hyödyntävät osuvasti saksofonin ilmaisumahdollisuuksia. Olli-Pekka Tuomisalon kaltaisia intohimoisia soittimensa puolestapuhujia tarvitaan, jotta puupuhallinmusiikki kehittyisi myös nykysäveltäjiemme käsissä.
(Aksentti 6 / 1999, Pekka Hako)

Olli-Pekka Tuomisalo suoritti saksofonidiplomin noin vuosi sitten erinomaisin arvosanoin ja on ehtinyt jo ennen tätä levyä julkaisemaan yhden soololevyn. Tämänkertainen levy ”Syysrunoelma” on omistettu suomalaisen klassisen saksofonin isähahmon, Matti Rajulan, muistolle. Tämän levyn ohjelmisto on poikkeuksellisen mielenkiintoinen. Koostuuhan sisältö yksinomaan suomalaisesta saksofonimusiikista. Siten solisti on erittäin haasteellisen tehtävän edessä. Levy alkaa Yrjö Gunaropuloksen c-mollikonsertolla. Teos on kirjoitettu tuolloin n. 35-vuotiaalle Matti Rajulalle ja on tyypiltään romanttis-viihteellinenilman suurta sokeriannosta. Teemat esitetään
kohtuullisen valmiina ja kehitys on ennemminkin pitkälinjaista kuin detaljoivaa. Siksi tulkinnan alleviivauksen tarve tietyissä toistojaksoissa korostuu. Tuomisalolla on selvä pyrkimys viedä tarinaa eteenpäin ja hän muuttelee sekä sävyjä että nyansseja oivallisesti. Joskus kokonaisuutta häiritsee soinnillisen yhtenäisyyden särkyminen etenkin säestyksen ja solistin välillä. Silti kokonaisuus tuntuu harkitulta ja ammatillisen rauhalliselta. Odottaisinko rohkeampaa otetta temposisältöön?…
ehkä juuri pitkien kehittelyjaksojen ennalta-arvattavuuden yllättämiseksi…
Harry Bergström hallitsee melodian niinpä tämäkin teos on hyvin melodiallinen runsaasti toistoa sisältävä eepos, jonka mykkäelokuvallisen tunnelman solisti taltioi hyvin. Myös orkesteri soi varsinkin teoksen Lento-osassa todella muhevan vangitsevasti.
Viimeinen osa on ajalleen ominaisesti tanssisalimaisen rytmikäs. Solisti saa hyvin irti osan melodiakaarroksen, mutta tanssillisuudella leikittely yhdessä orkesterin kanssa olisi ehkä vaatinut hieman lisäaikaa.
Matti Rajulan elämä päättyi sodan ankeina vuosina vain 39-vuotiaana toukokuussa 1944. Gunaropulos kirjoitti suosiota saaneen c-mollikonserton jälkeen myös toisen saksofonikonserton bduuri. Tämän pianoversion Rajula ehti soittaa, mutta orkesteriversio sai ensiesityksensä vasta sodan päätyttyä. Teos on hyvin paljon edeltäjänsä kaltainen. Tuomisalo tuntuu olevan teoksen kanssa hyvin kotona ja yhteistyö orkesterin kanssa pelaa hyvin. Melodiat ja niiden runsaat toistot värittyvät hienostuneesti ja esitys varsinkin sen ensiosassa on hyvin paketissa. Teoksen tietynlainen syyssävy piirtyy kauniisti. Viimeisen osan alun olisi ehkä voinut äänittää kerran vielä. Siinä oli sekä rytmistä että soinnillista epäyhtenäisyyttä, mutta menköön tällaisia projekteja niin usein vaivaavan
ajanpuutteen piikkiin.
Alexander Wittenbergin Kuoleva perhonen on saanut George de Godzinskylle niin tyypillisen melodramaattisen sävyn ja tekijä olisi varmasti ollut tyytyväinen Tuomisalon vangitsevaan tulkintaan.
Timo Katilan teoksen säestäjänä toimii Akateeminen Puhallinorkesteri Kalervo Kulmalan johdolla. Katilan melodiset motiivit koostuvat levyn muuhun sisältöön nähden huomattavasti kontrapunktisemmin. Siten myös solisti on enemmän kudoksen sisällä kuin levyn edeltävillä raidoilla. Tuomisalo selviää roolimuutoksesta hyvin. Joissakin solistisissa jaksoissa tätä tekijää olisi ehkä voinut varioida pienillä lisämausteilla. Katilan kehittynyt keitos olisi sen kyllä hyvin kestänyt, ajattelin tässä lähinnä kadenssin maastoa.
Mika Kuuskankareen fantasia on omistettu hienoa työtä tehneelle solistille. Upea alttorekisteri pääsee teoksen alkuosassa oikeuksiinsa ja säveltäjä on osannut selkeästi kirjoittaa teoksen esittäjälleen. Se on aina musiikissa upea hetki. Tuntuu kuin säveltäjä, säestäjä ja solisti kulkisivat yhtäkättä samaa polkua. Tämä on levyn parhaita hetkiä. On helppo kiittää tekijöitä sekä ansiokkaasta, mielenkiintoisesta että hienosta tunnista (jopa oppitunnista) saksofonimusiikin parissa.
(Puhallinmusiikki 1 / 2000, Raine Ampuja)